Tällaistako se nyt sitten tulee jatkossa olemaan, huokaa nyt Äitee :-( Uhmaiän kynnyksellä olevan Heppulin eka todellinen Superraivari on nyt sitten koettu eikä sen veroista todella ennen olekaan vielä ollut. Jo aamusta lähtien oli Heppuli hieman narinatuulella (liekö johtui pettymyksestä koska muskari oli taasen peruttu opettajan sairauden vuoksi), kunnes päästiin puistoon eikä mikään enää ollut hyvin. Kelin puolestakin oli jo epäsuotuisat olosuhteet puistossa leikkimiseen - oli liian liukasta pysyäkseen kunnolla pystyssä, hanget ja maa jäässä joten lapioleikitkään ei onnistuneet kunnolla eikä kuitenkaan ollut tarpeeksi lunta että olisi voinut sujuvasti pulkkaillakaan. Puistossa alkoi sitten taukoamaton narina - "mennään pois, mennään kotipihaan, ei halua ulkona, äidin sylkkyyn, muut lapset ei lainaa leluja, muiden lasten täytyy lainata leluja" jne jne. Mikään ei ollut hyvin. Aikansa Äitee jaksoi kuunnella itkunsekaista valitusta kunnes tultiin siihen pisteeseen että Äitee toteutti uhkauksensa ja nappasi Heppulin poikittain kainaloon ja lähti marssimaan kohti kotia.

Kotiin päästyään Superraivari sitten iski. Heppuli aloitti tunnin kestävän karjumisen. Sinä aikana Äitee sai raivoaan lattialla sätkivältä Heppulilta hädin tuskin vaatteet päältä pois ja raivo ja tärinä vaan yltyi. Viimeinen niitti arkkuun oli se kun Heppuli näki aamuleikeiltään olkkarin lattialle jääneen junaradan - se ilmeisesti olisi pitänyt sillä hetkellä olla hänen mielestään laatikossa eikä lattialla. Äitee erehtyi ehdottamaan Heppulille junaradan keräämistä laatikkoon, mutta se oli vikatikki. Raivo oli jo niin valtava ettei Heppuli enää kyennyt enää edes itkemään kunnolla vaan ulvoi katkonaisesti keittiössä, polki jalkaa maahan ja haukkoi välillä henkeään ja vaan tärisi. Pari kertaa Äitee yritti ehdottaa Heppulille Äiteen syliin tulemista, mutta se vain pahensi tilannetta. Järkipuhe tai halimiset ei nyt auttaneet, joten ei siinä muu auttanut kuin Äiteen yrittää rauhoittaa edes oma ärtymyksensä ja niinpä Äitee asettui mukavaan asentoon sohvalle, laittoi musiikin sen verran lujalle että se peitti edes suurimman osan Heppulin karjumisesta ja alkoi lukemaan päivän lehteä. Heppuli sai aivan rauhassa raivota keittiössä ja polkea siellä jalkaansa, Äitee oli kyllä turvallisesti näköetäisyydellä. Äitee kertoi Heppulille että Äitee ei enää halua kuunnella turhaa kiukkuamista ja siksi laittaa musiikin soimaan. Parikymmentä minuuttia siihen meni että Heppuli tärisi ja kiukkusi raivoaan pois kunnes tarttui Äiteen aika ajoin tarjoamaan täkyyn tulla kuitenkin Äiteen syliin istumaan. Kun Heppuli vihdoin sitten kömpi syliin niin pieni mies oli aivan naatti ja itsekin ihan hämillään tapahtuneesta ja alkoi onneksi jo rauhoittua. Siinä sitten Äitee ja Heppuli istuivat ihan lähekkäin Äiteen silitellessä, halitellessa ja pusutellessa Heppulia kunnes Äitee otti tapahtuneen uudelleen puheeksi. Äitee yritti kertailla ja selittää mitä oikein oli tapahtunut, kuinka Heppulia oli alkanut jo puistossa harmittamaan, sitten oli kiukku tullut ja että miksi Äiteekin oli välillä suuttunut kun aiheetta kiukutaan. Heppuli kuunteli tarkkaan, nyyhkytti väliin ja tärisi edelleen. Raukka poloinen oli itsekin aivan säikähtänyt moista kiukunpuuskaa. Läheisyydenkaipuu oli sitten niin valtava että Heppuli viihtyi koko ajan vain ja ainoastaan sylissä ja lounaskin piti syödä Äiteen sylissä istuen.

Melkoinen kokemus tämä kyllä oli kummallekin - sekä Äiteelle että Heppulille. Ja kuten arvata saattaa, jatkoa varmasti seuraa... :-(