No niin.

Nyt Äitee lyö hanskat tiskiin  Heppulin temppukoulun suhteen. Tänään oli taas sen aika ja Heppuli moneen kertaan oma-aloitteisesti vakuutteli Äiteelle pitkin mennyttä viikkoa että kuinka reipas poika hän onkaan kun menee yksin jumppaan eikä sitten itke Äiteen perään. Reippain askelin Heppuli painelikin jumppasaliin, mutta meni ehkä viisi minuuttia kun salista alkoi kuulua tuttu itku. Hetken Äitee kuunteli josko jumppatädeillä olisi ollut jotain kikkakolmosta tai edes pientä sirkustemppua takataskussa jolla saadaan äitiään ikävöivät pienet pojat innostumaan jumppaamisesta muiden kanssa. No, näillä ohjaajilla ei ollut juurikaan edes yritystä jeesata itkua tuhrustavaa ukkelia vaan heti se sieltä kiikutettiin pois salista Äiteen luokse. (Äitee ei muuten ollut ohjaajille edes sanonut jäävänsä sinne odottelemaan, entä jos Äitee olisikin lähtenyt muiden vanhempien tavoin vaikka kauppareissulle jumpan ajaksi?) Äitee sai Heppulin palaamaan saliin vain ja ainoastaan istumalla salissa seinän vieressä ja Heppuli istui tiukasti sylissä.

Sitten kun tuli hippaleikin aika, Äitee sai Heppulin puhuttua osallistumaan ja sitten alkoikin mennä suht hienosti. Äitee pikku hiljaa istuen hilasi ahteriaan kohti oviaukkoa ja kotvan aikaa istui oviaukossa, kunnes siirtyi tuolille oviaukon taakse. Heppuli näki kurkkaamalla avonaisesta oviaukosta että siellä se Äitee edelleen oli ja jatkoi hyvillä mielin jumppaamista. Kunnes. Kunnes jumppaohjaajille syntyi keskinäinen paniikki siitä missä cd-soitin on, se kun ei ollut vakiopaikallaan. Ja kaiken kuuleva ja näkevä Heppuli seisoi pienen liukumäen päällä, tarkkaili edes takaisin sinkoilevia ja mankkaa etsiviä ohjaajia ja pikku hiljaa paniikki levisi pieneen poitsuun. Nämä on juuri näitä siirtymätilanteita jotka tarhassakin ovat vielä vaikeita. Alahuuli venyi, kuului parahdus ja Heppuli syöksyi salista Äiteen luokse sermin toiselle puolelle. Ja taas hetken lohduttelujen ja vakuuttelujen jälkeen Äitee hilasti ahteriaan takaisin salin puolelle, Heppuli istui vielä tiiviisti sylissä. Ja taas Äitee sai pitkällisen ylipuhumisen jälkeen Heppulin osallistumaan leikkeihin, mutta Äiteen piti edelleen istua salissa ihan lähellä. Ja aina kun kulloinenkin leikki loppui, Heppuli meni Äiteen syliin istumaan kun muut menivät piiriin salin keskelle. Ja taas seuraava itkun parahdus aivan yllättäen kesken leikin. Näin siis tällä kertaa. Ja lopuksi lapset pyydettiin istumaan piiriin ja heille (joiden vanhemmat olivat jo maksaneet jumppamaksun) jaettiin jumppakortit joihin joka kerralla tulisi uusi tarra. No, Äitee (eikä pari muutakaan vanhempaa) ei ollut vielä maksanut maksua sillä varauksella jos tämä homma ei sujukaan, niin taasen Heppuli pillahti itkuun kun hän ei saanutkaan vielä sellaista tarrallista jumppakorttia.

Jumpan jälkeen Äitee jättäytyi saliin tarkoituksenaan vaihtaa muutama sana ohjaajien kanssa. Ohjaajilta ensimmäinen kommetti oli tyyliin pään puistelu ja nootti Äiteelle (ja erään toisen itkupillin äidille) että "tämän jumpan tarkoitus kyllä olisi että vanhemmat olisivat tuolla ulkopuolella ja lapset jumppaisivat täällä ilman vieraita katseita".

AIJAA, NO VOI VITSI, IHANKO TOTTA!!!! Huvikseenhan Äitee täällä hilaa ahteriaan edes takaisin pitkin paskaista jumppasalia itkevä pikkumies sylissään ja maksaisi siitä riemusta vielä viisikymppiä parilta hassulta kuukaudelta.

Kyllähän sitä menisi tuonne pukuhuoneeseen odottamaan tai vaikkapa kokonaan pois siksi aikaa, jos tietäisi että jumppatädit edes yrittäisivät tehdä jotain että pieni mies lakkaisi itkemästä ja tulisi muiden mukana touhuamaan. Mutta kun ei sitä yritystä kauheesti näyttänyt olevan heti ekan itkun perusteella.

Siispä se temppujumppakoulu ei tällä hetkellä ole Heppulin paikka. Tämä syyslukukausi on niin kovin lyhyt siihen että se menisi viikkotolkulla totuttelemiseksi kunnes sitten loppuu. Odotellaan ja katsellaan josko tämä herkkyyskausi menisi ohitse ja voihan sitä aloittaa sen temppukouluyrityksen sitten taas ensi keväänä uudelleen.

Että näin.